Tanskan oikeistolainen ja muukalaisvastainen pääministeri Anders Fogh Rasmussen valittiin viikonloppuna Naton pääsihteeriksi. Nimitys uhkasi vesittyä Turkin vastustukseen.
Suomalainen EU:n laajentumiskomissaari Olli Rehn heristeli Turkille näyttävästi sormea lehtien palstoilla. Soo soo, tuollainen käytös hankaloittaa Turkin EU-neuvotteluja, oli Ollin viesti.
Kansainvälisessä politiikassa kaikki liittyy kaikkeen. On ihan turha saivarrella, etteivätkö eri maiden välit ja suhtautumiset Natoon ja EU:iin vaikuttaisi toisiinsa kummallakin kentällä. Silti oli turhaa ja jopa asiatonta Rehniltä alkaa Turkin oppimestariksi Naton sisäisessä nimityksessä.
Anders Fogh Rasmussen on vuodesta 2001 saakka ajanut Tanskassa EU-tasolla ennen kuulumattoman maahanmuuttajavastaista politiikkaa. Yksi räikeä esimerkki on niin kutsuttu 24-vee laki, joka määrää ettei tanskalainen saa tuoda maahan alle 24-vuotiasta puolisoa. Tämä on tähdätty nimenomaan muslimiväestöä vastaan, sillä he menevät usein nuorina naimisiin. Tanskan 200 000 muslimista noin 70 000 on turkkilaisia. Rasmussenin politiikasta voisi nostaa esille lukemattomia vastaavia esimerkkejä. Niitä ei kenties ole huomattu täällä meillä Suomessa, mutta voimme olla vuorenvarmoja, että Turkissa asia on noteerattu.
Turkki on Natolle ja USA:lle erittäin tärkeä strateginen kumppani. On aivan selvää, että 800 000 miehen raskaasti varustettua armeijaa ylläpitävä Turkki ei halunnut pääsihteeriä, jolla se arveli todisteiden valossa olevan asennevamma.
Turkki taipui, mutta ansio lienee lopulta ollut enemmän Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman taustatyössä, kuin Ollin oppitunneissa.
Let’s face it: Turkin ja EU:n välit eivät ole kunnossa. Turkin ja muun Euroopan välit eivät ole itse asiassa olleet vielä koskaan kunnossa. Turkki epäilee, että Euroopalla on ääneenlausumattomia historiasta kumpuavia kaunoja entisen ottomaanivaltakunnan perillistä kohtaan. Ikävä kyllä, epäilyt eivät taida olla ihan tuulesta temmattuja. Entisen suurvallan traumatisoitunut, pullisteleva ja ärhenteleväkin käytös antaa valitettavasti lisää aineksia moiseen. Pattitilanne tuntuu vuodesta toiseen vain syvenevän, kohdatakseen välillä lähinnä kosmeettisia liennytyskausia. Meneillään oleva tila ei ole kenenkään etu: ei EU:n, ei Turkin.
On itse asiassa hämmästyttävää, miten vuosisatojen yhteiselo ja viimeisimmin vuosikymmenien yhteistyöpyrkimys ovatkin tuottaneet niin onnettoman vähän hedelmiä. Onko kummallakin osapuolella ollut olematon kiinnostus aitoon yhteistyön syvenemiseen, vai onko syynä surkea kansainvälisen politiikan taito puolin ja toisin? Vastaus lienee sen verran ikävä, että jääköön kysymykset retorisiksi. Keskittykäämme tulevaan: on löydettävä tie ulos.
Turkki on ollut kehno EU-oppilas, sen tiedämme kaikki. Ihmisoikeudet eivät ole edenneet toivotusti, eikä moni muukaan asia. Yksi keskeinen kysymys jota EU:n jäsenyysneuvottelut eivät virallisesti edes koske, on Turkin koulutuspolitiikka.
Minun mielestäni sen olisi tullut olla pinnan alla, epävirallisesti, Turkin tärkein pääsykriteeri kun maa alkoi 1960-luvulla ensimmäisen kerran haikailla Euroopan Unionin jäsenyyttä.
Kouluttamaton väestö on ennakkoluuloista, helposti kansankiihottajien vietävissä, heikkoa työvoimaa, sivistymätöntä, osaamatonta, rasistista, lyhytnäköistä, puolustuskyvytöntä ja pelokasta.
Turkin koulujärjestelmän tulokset ovat olleet kautta aikain lähellä nollaa. Puhumattakaan siitä, että iso osa väestöstä on jäänyt kokonaan sen ulkopuolelle: etenkin tytöt.
Koulutuspolitiikan kauneus ja kauheus piilee siinä, että sen tulokset ovat hyvin kokonaisvaltaisia ja kauaskantoisia. Koulujärjestelmän saa rapautettua melko nopealla aikataululla, mutta sen rakentaminen ja etenkin vaikutusten näkyminen vie vuosikymmeniä. Juuri tämän vuoksi se olisi Turkissa pitänyt laittaa kuntoon jo aikoja sitten.
Mitä iloa harmaantuvalle EU:lle on tämän päivän turkkilaisesta työvoimasta? Setäni, joka toimii turkkilaisessa kangastehtaassa uusien työntekijöiden kouluttajana, on turhautunut mies. Hän kertoi minulle viime syksynä, ettei kouluttamisesta tahdo tulla mitään. Kangastehtaassakin pitää osata lukea ja kirjoittaa edes jonkun verran. Iso osa työhön haikailevista koulutettavista ei tätä perustaitoa hallitse. Silti he haaveilevat työstä onnelassa, EU:ssa. Setäni on joutunut kertomaan kymmenille ja taas kymmenille koulutettaville, että työtä ei kangastehtaasta tipu. Eikä Euroopan oveakaan kannata mennä kolkuttamaan, kun taidot ovat niin heikot.
* * *
Minä kannatan Turkin EU-jäsenyyttä. Kannatan sitä todella lämpimästi. En siksi, että puolet sukulaisistani asuu siellä. Se ei olisi minusta validi peruste.
Kannatan Turkin EU-jäsenyyttä, koska minusta se toisi vakautta Eurooppaan. Vielä 1900-luvun alussa Turkki kuului selkeästi osaksi Eurooppaa. Tuolloin Nobelit ja Rockefellerit takoivat omaisuuttaan Bakun öljyllä Azerbaidzanissa ja Kaukasus oli Euroopan eteläinen itäreuna. Turkki ja Kaukasuksen maat ovat Euroopan neuvoston jäseniä, muuten.
Kun Turkki täyttää EU-jäsenyyden kriteerit, niin olen ensimmäisenä toivottamassa sen tervetulleeksi EU:n jäseneksi. En aikaisemmin. Minusta maan tulee ottaa itseään niskasta kiinni ja ottaa ne askeleet, jotka on yhdessä kirjattu.
Kuitenkin toivon EU:lta ja EU-poliitikoilta enemmän kokemusta ja pelisilmää, kansainvälisen politiikan taitoa neuvotteluihin. Molemminpuolisella uhkailulla ja pullistelulla ei synny tulosta, se on vuorenvarmaa.
On hieno asia, että Yhdysvaltain presidentti Barack Obama toi selvästi esille kantansa: hän haluaa että Turkin ja EU:n välit tulevat kuntoon. Obama viettää viikon kestävästä Euroopan vierailustaan viimeiset kaksi kokonaista päivää Turkissa. Melkoinen painoarvo ja toivoa sopii, että matka tuottaa hedelmää. Toivottavasti Turkki tulee jatkossa EU-neuvottelupöytiin paremmalla asenteella varustettuna. Samalla toivon, että EU tekee myös ryhtiliikkeen. Jos laajentumiskomissaari Olli Rehn kaipaa, niin voin lupautua hänelle kulttuuritulkiksi. Turkin kielikin kun sattuu olemaan vahvasti hanskassa, vahvan kansainvälisen politiikan osaamiseni lisäksi.
